Menin hitusen yli parikymppisenä naimisiin, ja erosin hitusen myöhemmin.
Varsinaiset syyt liittoon astumisesta on itsellänikin hämärän peitossa; jälkikäteen asiaa pitkään ja hartaasti mietittyäni suurin syy oli jokin kummallinen tarve protestoida vanhempiani vastaan. Vaikka mulla on ollut täydellisen hyvä ja mukava lapsuus, parhaat mahdolliset vanhemmat eikä mitään hampaankolossa. Ainakaan tietoisesti. Jostain syystä mulla on tosi vahva mielikuva siitä, että avioituminen reippaasti alle puolen vuoden seurustelun jälkeen itseäni paljon vanhemman ja elämäntyyliltään hyvin erilaisen miehen kanssa  oli nimenomaan jonkinlaista protestointia tai jotakin sellaista.

Vakavasti, en kai koskaan edes kuvitellut että olisin voinut "perustaa perheen" kyseisen ihmisen kanssa. Avioliitosta jäi käteen aika vähän; lopulta pelkkä suuri helpotus, kun vihdoin sain ystävien tuen avulla repäistyä itseni irti ja muutettua pois väkivaltaisia piirteitä saavasta suhteesta. Manipulointia sekä henkistä alistamistahan koko "auvoiset" 2 vuotta oli olemassa.
(Typeränä tietysti jätin eroanomuksen sekä avioeron loppuun hoitamisen aviomiehelle, jonka vuoksi avioeroni astui voimaan vasta 2008, paljon myöhemmin kuin alun perin oli tarkoitus, mutta käytännössä se suhde loppui vuoden 2006 lopulla, jolloin muutin pois.)

Sinkkuaika oli kaikenkaikkiaan tosi kiva, asuin ensimmäsitä kertaa ihan yksin (aiemmin aina joko kämppiksen tai jonkun poikaystävän kanssa), menemisistä ei tarvinnut vastata kellekään. Tosin fyysiset ja psyykkiset sairastelut aluksi sai elämän aika sekaisin, mutta kaiken kaikkiaan se oli kivaa aikaa.

Ainoa asia mistä olen pahoillani tuolta ajalta on se, että taisin sotkea erään eksän elämää aika ikävästi. Tein siis klassisen virheen, ja ajauduin jonkinlaiseen rebound- suhteeseen erään aiempien vuosien seurustelukumppanin kanssa. Se kaatui omaan mahdottomuuteensa, mun mahdottomuuteen sekä taas vaihteeksi paniikkireaktioon; tulin raskaaksi, mutta sain keskenmenon hyvin aikaisessa vaiheessa. Tässä kohtaa myös tapasin erään miehen.

Nyt se "eräs mies" nukkuu tuolla makuuhuoneessa. Mä nukuin koko päivän (tänään on väsyttänyt ihan kauheasti) ja nyt puran jotain henkistä oksennusta blogiin. Toi Eräs Mies tuntuu jo kolmatta vuotta siltä että tahdon olla sen kanssa lopun ikääni. Hassua. Tai siis mulle hassua. Vaikka meidän eka vuosi oli elämäni parhaan kesän ohella muutenkin monin puolin aivan loistavaa, oli (ja on edelleen) meillä paljon ongelmiakin. Mut ekaa kertaa mulla on halua selvittää asioita. Ennen olisinkin hoitanut ongelmat päiväjärjestyksestä lähtemällä. Nyt en halua tehdä niin. Ehkä jotain on muuttunut. Mussa.

Tai sit toi vaan on mua varten?