eilen naitiin, toki vaan sen verran että mies sai. siis sama juttu, kuin lauantai-iltana. sitä ennen ei 3 viikkoon taas oltukaan naitu. 

kehräsin nätisti korvaan, että jäikö nyt joku kesken, ja vastaukseksi sain että "ei kaikkea kerralla että seuraavallekin kerralle jää jotain". revin melko hyvät kiepit, joita sitten aamuyöllä paikkailin ihanana avovaimona ottamalla suihin ja pyytämällä anteeksi kipinöintiä. 

tänään erehdyin luulemaan, että mies mahdollisesti haluaisi "olla takaisinpäin ihana", mutta mennessäni kehnäämään kylkeen kuulin, että hän on nyt käynyt jo nukkumaan. 

että. en tiedä. ihan vähän hermostuttaa. mulla on kesä ja kesäkiima. vittu että vituttaa.

Tiedät varmaan sen olon, kun mieli tekee, ei huvittaisi vastustella. Mutta silti jättää jotain tekemättä. Kymmenen kertaa yhden päivän aikana. 
Illalla, toisaalta helvetin onnellinen että taas sai pidettyä itsensä kurissa päivän, ja toisaalta ottaa päähän niin että sattuu. Seuraukset itsehillinnän puutteesta olisi voineet olla suhteellisen nautinnolliset. 

Kai sitä on tullut aikuiseksi, kun pystyy ajattelemaan asioita huomista pidemmälle?
Tai sitten vaan vanhaksi ja liian araksi ottamaan riskejä. 

.... en muuten yhdestä sanasta lähtenyt. Ehkä se vaatis sen toisenkin sanan. Sen pelossa pidän näppini erossa puhelimesta.

 Paniikkihäiriöt tuli taas takas. 

Lauantai-iltana ihan yhtäkkiä iski ehkä yks pahimmista paniikkikohtauksista mitä mulla on ollut (ja niitähän on ollut aika paljon). Mulla rupesi loppujen lopuksi kramppaamaan reidet, kädet, niska ja leuat. Ja tietty vatsan seudun lihakset. 

Kerta toisensa jälkeen mun paniikkikohtauksiin liittyy yhä enemmän kauhea epäonnistumisen tunne, ja se että oon pettymys kaikille ja teen kaiken väärin. Tuntuu pahalta valvottaa ja huolestuttaa kaikki muut vaan sen takia etten saa pidettyä omaa päätä kasassa. 

No, en oo saanut tilannetta laukeemaan ollenkaan, nyt on jo tiistai. Mut nyt en saa varatuksi itelleni lääkäriä, kun on sellanen alemmuudentunne että anteeks anteeks kun en osaa hoitaa asioita niin ettei tälläseen tilanteeseen joutuis...

 mukava näin 11 vuoden jälkeen edelleenkin todeta, että lähtisin jos pyydettäis. 

miten voi yksi -ja varsin kusipäinen- ihminen olla niin jotain...

vittu.

Tästä blogista on mukavasti tullut se oksennuspaikka, johon tulla kyykkimään kun pää alkaa olla nyrjähdyspisteessä.

En oo ollenkaan helpoimmasta päästä ihminen, vaadin niin vitusti. Tosin sen verran alkanee olla ikää että sen onneksi tajuaa ihan itsekin, että kannattanee alkaa pian tyytymään jo johonkin, täydellisyyttä ei ole markkinoilla.

Viime kuussa oli ikävä sitä omaa entistä sinkkuyksiötä, tänään teki mieli läheisyyttä. Kumma juttu kun kumpaakaan ei voi parisuhteessa saada.